Onko 6 tuntia unta riittävästi aikuiselle

Kysymys siitä, riittääkö 6 tuntia unta aikuiselle, herää usein arjen aikataulujen ja suoritusvaatimusten keskellä. Vaikka moni kokee selviävänsä kuudella tunnilla, unitutkijoiden ja lääketieteellisten järjestöjen suositukset asettavat tavanomaisen tarpeen korkeammalle. Tieteellinen näyttö tarkastelee tätä kestoa konsensuslausumien, kontrolloitujen laboratoriotutkimusten, väestötason mittausten sekä harvinaisten geneettisten tekijöiden näkökulmasta.

Konsensuslausuma suosittelee vähintään seitsemää tuntia

Aikuisten unentarvetta on määritelty laajojen asiantuntija-arvioiden pohjalta. Kahden unilääketieteen ja unitutkimuksen toimijan yhteisessä konsensuslausumassa vuodelta 2015, jonka 15 asiantuntijan paneeli käytti modifioitua RAND Appropriateness Method -menetelmää suosituksen laatimiseksi 18-60-vuotiaille aikuisille, suositeltiin, että aikuiset nukkuvat säännöllisesti vähintään 7 tuntia yössä optimaalisen terveyden edistämiseksi. Lausumassa todettiin, että säännöllinen alle 7 tunnin nukkuminen yössä liittyy haitallisiin terveystuloksiin, ja että säännöllinen yli 9 tunnin nukkuminen yössä voi olla sopivaa nuorille aikuisille, univelasta toipuville ja sairastaville ^[1]. Suositus ei siten pidä kuutta tuntia riittävänä terveyden ylläpitämiseen säännöllisessä arjessa.

Laboratoriokoe kahden viikon univajeesta

Kuuden tunnin vaikutuksia tarkasteltiin kokeellisessa asetelmassa, jossa koehenkilöiden vuoteessaoloaikaa rajoitettiin tarkasti. Vuonna 2003 tehdyssä laboratoriotutkimuksessa, johon osallistui terveitä 21-38-vuotiaita aikuisia, yksi ryhmä rajattiin 6 tuntiin vuoteessa yössä 14 peräkkäisenä päivänä 4 tunnin ja 8 tunnin ryhmien sekä erillisen 3 unettoman yön kokeen rinnalla, yhteensä 48 osallistujaa. Rajoittaminen 6 tai 4 tuntiin tuotti kumulatiivisia, annoksesta riippuvaisia heikentymiä kaikissa kognitiivisissa tehtävissä, ja kirjoittajat päättelivät, että rajoittaminen 6 tuntiin tai sitä vähempään tuotti kognitiivisen suorituskyvyn heikentymiä, jotka vastasivat jopa 2 yön täydellistä univajetta. Kuusi tuntia oli aikaa vuoteessa, ei mitattua unta ^[2]. Mittaustulos korostaa, että vuoteessa vietetty aika poikkeaa todellisesta nukkumisajasta.

CIBDOL · Laboratoriokoe kahden viikon univajeesta

Itse ilmoitetun ja mitatun lepoajan eroavuudet

Väestötutkimuksissa käytetyt menetelmät vaikuttavat saatuihin tuloksiin, sillä ihmisten arviot omasta nukkumisestaan eivät aina vastaa laitemittauksia. Chicagossa tehdyssä väestöpohjaisessa tutkimuksessa, jossa oli mukana 669 keski-ikäistä aikuista, ranneaktigrafialla mitattu uni oli keskimäärin 6 tuntia, kun taas itse ilmoitettu uni oli keskimäärin 6,8 tuntia, ja näiden kahden välinen korrelaatio oli 0,47. Tutkimuksen malli osoitti, että 5 tuntia nukkuvat ilmoittivat unensa 1,2 tuntia liian pitkäksi ja 7 tuntia nukkuvat 0,4 tuntia liian pitkäksi. Kirjoittajat totesivat, että todelliset yhteydet unen keston ja terveyden välillä voivat poiketa niistä, jotka on raportoitu käyttämällä itse ilmoitettua unta ^[3]. Kyselytutkimuksiin perustuvia havaintoja arvioitaessa on siten huomioitava järjestelmällinen yliarviointi.

Geneettiset tekijät lyhytunisuuden taustalla

Pieni osa ihmisistä pärjää tavanomaista lyhyemmällä levolla perinnöllisten ominaisuuksien vuoksi. Vuonna 2009 tehdyssä tutkimuksessa tunnistettiin transkriptionaalisen repressorin DEC2 mutaatio (hDEC2-P385R), joka liittyi ihmisen lyhytuniseen fenotyyppiin. Mutaatiota kantamaan muokatut hiiret osoittivat enemmän hereilläoloaikaa ja vähemmän unta kuin kontrollihiiret tavalla, joka riippui vuorokaudenajasta ja univajeesta; tämä osa työstä on eläintutkimus. Vuoden 2014 julkaisussa kuvataan aiempi DEC2-mutaatio, jota kutsutaan myös nimellä BHLHE41, syyksi lyhytunisten perheessä, joka tarvitsi vain 6 tuntia unta yössä ^[4][5].

Sama tutkimusryhmä tutki aihetta tarkemmin selvittääkseen geenin muita variaatioita. Vuoden 2014 tutkimuksessa sekvensoitiin BHLHE41-geeni kahdessa kohortissa, joista toinen koostui 200 henkilöstä, jotka kävivät läpi akuutin univajeen, ja toinen 217 henkilöstä, jotka kävivät läpi kroonisen osittaisen univajeen. Yksi uusi variantti, Y362H, löydettiin epäidenttisen kaksosparin toiselta kaksoselta, ja se liittyi lyhyempään uneen, vähäisempään toipumisuneen univajeen jälkeen ja harvempiin suorituskyvyn herpaantumisiin univajeen aikana kuin toisella kaksosella, vaikka molemmilla kaksosilla oli lähes identtinen määrä non-REM-unta. Toisella tutkimuksen havaitsemalla variantilla ei ollut vaikutusta uneen tai vasteeseen univajeeseen ^[5].

Myöhemmin on tunnistettu myös muita geenejä, jotka liittyvät poikkeuksellisen lyhyeen unentarpeeseen. Vuonna 2019 tehdyssä tutkimuksessa, jonka otsikossa raportoitiin harvinaisesta mutaatiosta, tunnistettiin mutaatio beta1-adrenergisen reseptorin geenissä ihmisillä, jotka tarvitsevat vähemmän unitunteja kuin useimmat. Samaa mutaatiota kantavat hiiret osoittivat lyhytunista käyttäytymistä; tämä osuus on eläintutkimus ^[6]. Dokumentoitu poikkeus lyhytunisuudesta nojaa tässä viitatuissa tiivistelmissä yhteen perheeseen, yhteen kaksospariin ja toisen harvinaisen mutaation kantajiin sekä hiirillä tehtyihin tukitutkimuksiin. Mikään näistä tiivistelmistä ei anna varianttien väestöfrekvenssiä, ja vuoden 2019 julkaisun otsikko kuvaa mutaatiota harvinaiseksi ^[4][5][6].

Tämä artikkeli raportoi, mitä konsensuslausuma suositteli ja mitä kestotutkimukset mittasivat otoksissaan. Se ei aseta unitavoitetta lukijalle, ja jokaisen omasta unestaan huolestuneen tulisi keskustella oman lääkärin kanssa.